Ajatuksia valmentamisesta

Alustus

Välillä tuntuu, että valmentaja on todellinen salibandyn moniottelija: siinä missä valmentaja tietää käytännössä kaikki tulevat ja olevat harjoitukset, pelitavat ja tekniset hienoudet, osaa valmentaja tempaista taskustaan aina sopivan kokoisen kaniinin ongelmaan kuin ongelmaan ja samalla keventää junioripelaajien arkea sekä keskustella vanhempien kanssa mitä moninaisemmista asioista samalla kun vetää harjoituksia kentällä. Siinä sivussa valmentaja peluuttaa peleissä, kamera kuvaa ja pelien jälkeen valmentaja leikkaa ja liimaa videoita videopalaveria varten, suunnittelee pelaajakohtaisia kehityskeskusteluja ja käy muiden valmentajien kanssa vertaisverkossa keskusteluja. Niin, ottaen huomioon kuinka paljon sitoutunut valmentaja laittaa omaa aikaansa ja energiaansa joukkueeseen, välillä valmentajien arvostus ikävä kyllä polkee pohjamudissa: tästä on hyviä esimerkkejä mm. jalkapallon ja jääkiekon puolelta, missä kritiikki valmentajia kohtaan on välillä todella kovaa ja kauden aikana saattavat valmentajat vaihtua, mikäli menestystä ei tule. Tässä on kuitenkin syytä erottaa ammattijääkiekkoilija tai -jalkapalloilija ja heidän valmentajansa. Nämä ovat korkeapalkkaisia työpaikkoja joissa urheilun mittarina on menestyminen. Juniorivalmennuksessa mittarina on pelaajan kehittyminen. Salibandyssä juniorivalmentajan saama korvaus on minimaalinen verrattuna esimerkiksi Englannin Valioliigan valmentajiin. Valioliigavalmentajat eivät tee työtänsä talkoohengessä, toisin kuin käytännössä koko salibandyvalmennuksen kenttäväki tekee.

Valmennusajatus

Vielä kertauksena: Juniorivalmennuksessa onnistumisen mittarina on pelaajan kehittyminen. Jossain tapauksissa seuraavan pelin "pakkovoittaminen" ohjaa valmennuksen linjauksia, jolloin valmennuksesta tulee helposti poukkoilevaa, kun tavoite on muuntunut pelaajan pitkäjänteisestä kehittämisestä lyhytnäköiseen pikavoittojen hankkimiseen.

Jos johtoajatus on aina seuraavan pelin voittaminen ja tämä ajaa ohitse muun valmentamisen, keskitymme pelaajakehittymisen sijasta voittojen kehittämiseen. Vaikka näissä kahdessa kehityslinjassa on yhtäläisyyksiä, on tärkeissä päätöksentekopisteissä kuitenkin eriäväisyyksiä. Usein tästä keskustelusta johtaa kysymys emmekö pyri voittamaan pelejä? (kilpa)Urheilussa pelaajat lähtevät aina pelaamaan voitosta: siitä huolimatta onko kyseessä A-tyttöjen SM-sarjan peli vai F-tyttöjen harjoitusottelu. Molempien joukkueiden pelaajat lähtevät varmasti pelaamaan voitosta. Kysymys on enemmänkin siitä, onko voitto se päämäärä vai matka? Mikäli juniorivalmennuksessa voittaminen on ainoa ja kaikkea ohjaava päämäärä, niin siinä tapauksessa kaudessa on noin 20-40 päämäärää, jotka ohjaavat valmennusta ja pelaajia ja kaudesta tulee raastava ja henkisesti kuluttava. Mikäli päämäärä on pelaajien kehittäminen, on kaudessa yksi tavoite: tämä on pelaajan kehittyminen ja matkan varrella on 20-40 "tarkistuspistettä" missä me olemme pelaajakehityksen ja joukkuepelien suhteen. Pelaajakehitystä voisi verrata lukio-opiskeluun: tavoitteena on päästä ylioppilaaksi ja matkan varrella kokeet eri aineista kertovat ne tarkistuspisteet, miten opiskelu etenee. Mikäli tavoitteena olisi jokaisesta kokeesta maksimisuoritus, eli puhdas kymppi, tulee opiskelusta raastavaa ja henkisesti raskasta. Tokihan pyrkimys on saada kokeista maksimisuoritus, mutta mikäli koeviikon jälkeen tuloksena on muutama erinomainen ja muutama hyvä suoritus, onko tämä epäonnistuminen? Mikäli kaikista kokeista tarvitaan täydellinen kymppi, kuinka monta opiskelijaa jaksaa koko lukion loppuun? Minkälaisen elämänfilosofian olemme toiminnalla rakentaneet pelaajille? Vain täydellinen kelpaa?

Hivenen eri näkökannalta asiasta on myös kirjoittanut Erkka Westerlund:

"Onko nuorten urheilussa ajattelun keskiössä voittaminen ja häviäminen, vai se, mitä voittaminen vaatii ja miten opimme voittamaan? Eli keskitymmekö me nuorten urheilussa lopputulokseen vai oppimisprosessiin, jonka avulla kasvetaan voittajiksi. Kasvaminen alansa huippuosaajaksi urheilussa on pitkäjänteinen oppimisprosessi, joka sisältää aina myös epäonnistumisia. Vaikeat ja haastavat tilanteet urheilussa ovat parhaita kehittymisen paikkoja. Kyse on siitä, kasvaako nuori urheilija vastuuseen omasta ja joukkueen tekemisestä."  (lähde: Erkka Westerlund, kirje suomalaiselle urheilujohdolle 9.1.2017)